Takasivu

Rakas äitini muistutti, että blogissa pitää esitellä myös edesmenneet lemmikit. Ehkä näin, ne ovat olleet opettajiani ja jokainen meillä asumassa käynyt, on vaikuttanut minuun ja tulevaisuuteen varmasti jonkun verran. Takasivu on tätä varten, muistosivu jo menneistä rakkaista.

Niin monen pikkutytön tavoin, aloin minäkin ruinaamaan omaa koiraani varmasti heti kun opin puhumaan. Meni monta vuotta vakuuttaa vanhemmat, että olin tosissani ja he eivät joutuisi koiraa minun puolestani lenkittämään, kun mahdollisesti kyllästyisin tai muut asiata ajaisivat sen edelle.
Hankin viikkorahoillani tarvikkeita tulevalle koiralle, siinä uskossa että sellaisen saan pian ja taluttelin omaa mummoani fleksissä kauppaan.
Tässä vaiheessa, alle kouluikäisenä lenkitin jo naapurin mustaa labbisurosta monta kertaa päivässä ja toisella naapurilla usein kylässä ollut rottweiler narttu hoitui myös minun toimestani. Naapurustossa asui myös tiibetinspanieli, mutta jostain syystä sen kanssa meillä ei rakentunut niin tiivistä suhdetta.

Asuimme Espoolaisessa omakotitalo yhteisössä ja muistan olleeni aina kiinnostuneempi koirien, kuin muiden lasten seurasta. Silti minusta kehittyi ehkä lähes normaali aikuinen, vaikka saatan olla vähän ylikehittyneellä empatiakyvyllä ja lähinnä tunneälyllä varustettu.
Taaperoiästäni en muista faktaa, mutta minusta on valokuvia jossa kannan kainalossani milloin mitäkin pehmoeläimiä ja yksi rakkaimmista sellaisista oli pehmo bernhardinkoira. Tein rotuvalintani siis jo hyvin varhain, tuntemattomasta syystä..


Ensimmäinen "oma koirani",

Kimberos Bessi "FRENDI"

pk. Bernhardinkoira

Oma koira on heittomerkeissä, koska en asunut Frendin kanssa samassa taloudessa koko päiväisesti. Isäni hankki Frendin minun ehdotuksestani, vietin sen kanssa viikonloput ja satunnaisesti pidempiä ajanjaksoja, se oli kuitenkin mitä suurimmassa määrin minun koirani. Olin 13v kun Frendi tuli ja meidän yhteisiä juttuja olivat määrittämättömän pitkät kävelylenkit, repussa vain vesipulloja ja vaihtuvat maisemat. Olin ylpeä saadessani koulutettua ison koiran sellaiseksi, että sen kanssa pystyi kulkemaan missä vain ilman hihnaa, se ei koskaan ollut paha kenellekkään, paitsi sen kerran kun se puolusti minua pimeällä kadulla. En koskaan pelännyt liikkua missään Frendin seurassa, välillämme oli ymmärrys, jossa ei sanoja tarvittu.
Ikävä kyllä Frendin elämä kesti vain kuuteen ikävuoteen, se juoksi pellolla kuoppaan, josta lähti ontuminen, joka vain paheni kipulääkkeistä huolimatta. Nivelrikko.
Frendi sinetöi rakkauteni rotua kohtaan ja tiesin, että kun elämäntilanne sallii, palaan bernhardilaisten pariin varmasti.

Rocbee Hurried Harriet "HANI"

Walesinspringespanieli

Welshi oli kompromissirotu ja Hani yhteinen koira minulle ja äidilleni. Elettiin vielä paperikuvien aikaa ja kasvattaja kaukaa Oulun takaa lähetti meille kuvia, pentueesta oli enää yksi jäljellä, se oli pieni ja muihin verrattuna väritön, meidän Hani.
Hani jäi rotunsaedustajaksi alamittaiseksi aika paljon ja siltä puuttui maskista toinen puoli, joka korvaantui pienillä väriroiskeilla sinne tänne, kaunein walesinspringeri meidän mielestämme ja juuri sopiva talouteemme, kun ei oltu näyttelyistä kiinnostuneita.
Hani oli pentuna rasittava siinä määrin, että muistan monta kertaa itkeneeni, ettei siitä tule kunnollista koiraa koskaan. Olin juuri yläasteen aloittanut ja jos siinä iässä oli minulla tunnemyrskyjä, niin Hani ei niitä haalistanut :D Kävimme sen kanssa kennelliiton järjestämällä arkitottelevaisuuskurssilla, mutta muistan meidän tylsistyneen liikoihin toistoihin, mulla oli käsissä koira joka oppi kaiken hetkessä, hyvässä ja pahassa.
Hanista tuli kuin tulikin hieno aikuinen, jota kukaan ohikulkija ei koskaan arvannut aikuiseksi. Se oli viimeisille päivilleen asti, aina terveenä ollessaan täynnä virtaa ja "lapsen kasvoinen". Hanin riesana oli pahat ruoka-aineallergiat ja niistä johtuneet korvatulehduskierteet, märkäkohtu leikattiin vähän vajaat 10 vuotiaalta ja pian sen jälkeen petti takapää, tuntemattomasta syystä.
Hani ehti elää hyvän elämän kanssamme ja elää muistoissamme aina.

"BERTTA"

"Rottweiler"

Bertta oli "piraatti pottis", eli paperiton rottweiler. En ollut sen ensimmäinen omistaja, vaan Bertta tuli elämääni silloisen poikaystävän kylkijäisenä ja liimaantui kyytiini vielä poikaystävän jäätyä kuvioista.
Bertta ei koskaan ollut helppo koira, sillä oli pennusta lähtien jo erityispiirteitä ja vähän hankalaksi sen luonteen teki tietynlainen pehmeys, mutta kuitenkin se oli samaa aikaa melkoisen kova luu, päälle päsmäri ja hyvin mielellään leaderi...
Helmi ja Bertta olivat melkein saman ikäiset, mutta eivät koskaan mitään ylimpiä ystäviä keskenään, yhteiselo onnistui koska Helmi on taipuvainen tyyppi.
Bertta otti paljon, mutta antoi vielä paljon enemmän. Se opetti minulle koirien sielunelämästä valtavasti, kunnes lopulta sen sielunelämästä ei ymmärtänyt kukaan enää mitään...
Fyysisiä sairauksia Bertalla oli ikävä demodikoosi, sikaripunkki oireili toisinaan, steriloinnin jälkeen jäi onneksi oireettomaksi.
Myöhemmin Bertalle tuli pakko-oireita, esim. lattialistojen kyttäys saattoi kestää päivä tolkulla tauotta, koira oli pakotettava tilanteesta irti, ulkona se saattoi tuijottaa yhtä kohtaa tai vastaavasti päämäärättömästi jahdata jotain, mitä ei ollut olemassa. Berttaa tutkittiin ja kävimme lääkärissä vain juttelemassa, yritimme kaikkemme, mutta mielialalääkkeisiin en koiran kohdalla suostunut ja Bertta pääsi pilvenruenalle 7.7.2011, vähän vajaan 7 vuoden ikäisenä. Elämäni vaikeimpia päätöksiä, olisi melkein toivonut jotain fyysistä vikaa, jotta päätös olisi ollut helpompi. Eläinlääkärimme kuitenkin muistutti, että psyykkisetkin ongelmat on ihan totista totta ja ehkä jopa vakavammin otettavia, kuin ruumiilliset. Berttaa ei voitu korjata.
Koskaan se ei ollut agressiivinen ihmisiä kohtaan, päin vastoin, mutta en myöskään halunnut odottaa siihen pisteeseen. B sai lähteä saappaat jalassa, vielä kun meillä kaikilla oli siitä kaunis ja hyvä muisto.
Parhaina vuosinaan Bertan kanssa harrasteltiin kotitottisjuttuja ja mitä liikuntaan tuli, mikään ei sille riittänyt ja usein Helmi jäikin jo kotiin, kun Bertan kanssa oltiin vasta lämmitelty.
Rottweiler on rotuna kiinnostanut minua aina ja voisin sellaisen, puhtaan ja tarkkaan seulotun suvun jälkeläisen vielä joskus elämääni haluta, aktiiviseksi treenikaveriksi.




Blogin olemassa olon aikana menehtyneet lemmikit muistellaan lemmikkien esittelysivuilla, kanit kanien osiossa jne.



4 kommenttia:

  1. Voi, kyllä mä muistan kun sanoin FRENDILLE, että Anu tulee tänään........ oikeesti ei meinannut nahoissaan pysyä kun odotteli levottomana. Niin ja sitten kun tulit, voi sitä molemminpuolista riemua ja täytyy kyllä myöntää, että oli aika liikuttavaa. Isona koirana Frendi oli opetettu, ja oli hyvin oppinut, että ei hypi päälle...... Tuo hetki kyllä taisi olla aina poikkeus.

    -faija-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Frendi ei unohdu. Mä olisin ollu varmaan paljon kamalampi teini ilman sitä, mutta koira toi vastuuntuntoa ja kun se oli niin hieno, kuin Frendi, oli pelkästään ilo olla sen kanssa. :)

      Poista
  2. Olen tämän ennenkin lukenut ja tänään luin taas ja sama reaktio.. kyyneleet silmissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tanja <3 Mä pääsen nykyään jo kuivin silmin Bertan kohtaan asti... Hanin kuolemasta tuli tänä vuonna 7v ja Frendin 12v.

      Poista