Hyvästi Äijä..

Meidän laumassa on Äpyn kokoinen aukko.
Lopetuspäätös piti tehdä melko nopeasti, parissa päivässä kunto heikkeni ja voimat takapäästä hävisivät.
Kipulääkkeestä huolimatta särkyjä oli ja Äijä oireili nuolemalla kipeää jalkaa niin, että iho tulehtui laajalta alueelta.
Keväästä asti paino putosi koko ajan, huolimatta siitä minkä verran ja mitä se söi.
Äijän veli meni hiljattain epäilyllä luusyöpä ja kasvattajan mukaan oireet olivat samanlaiset.
Lopetuspäivänä jouduin nostamaan Äpyn takapään autoon.

Sanomattakin selvää, että ikävä on valtava.
Äpy oli suuri persoona ja sen erityispiirteet rytmitti meidän jokaisen päivän melkein kuuden vuoden ajan. Enää kukaan täällä ei vahtihauku, makaa oviaukossa poikittain, kuorsaa niin rauhoittavasti, halaa niin kuin vain Äpy hali. En saa enää koskaan pussailla sen pehmeitä huulia ja kuonon päällistä.
Luopumisen tuska on joskus niin suurta, että se pistää miettimään koko koiraharrastusta, mutta yhtään päivää en vaihtaisi pois.

Meillä on aivan väärä määrä koiria, aika hiljattain oli vielä kuusi ja sitä ennen seitsemän, kun oli noita hoitolaisiakin, omasta viidestä on nyt yksi pois ja kohta toinenkin. Helmin vointia on tutkailtu koko kesä ja olin jos kerran soittamassa sille lääkäriaikaa. Soittoaikana olin liikenteessä ja kahdesti yritin, mutta lääkäri ei vastannut puhelimeen. Samana aamuna viikon kestänyt huono jaksoi vaihtui Helmin paljon parempiin päiviin, joita onkin nyt taas kuukauden päivät vietelty. Eilen aloitin kuitenkin taas särkylääkekuurin sille ja ihan päivä kerrallaan, hiljalleen eletään.
En millään haluaisi uskoa että kohta meillä on enää Lenny, Humppa ja Pulmu.
Raskas kesä tältä osin.

Tiistaina 23.6 olin hoitamassa Kallen siskon lapsia päivän ja sain sinne viestiä Äijän äkillisestä huononemisesta. Tila lävähti kuitenkin päin kasvoja todellisuutena vasta kun tulin kotiin. Kallella on tapana liioitella asioita, tällä kertaa ei kuitenkaan ollut "Kallelisää" kuvauksessa, Äpy oli tosi huonona.
Makuulle meno oli vaikeaa, samoin ylös nouseminen. Nostin kipulääkkeen annosta mutta en huomannut vaikutusta, tai ehkä sen verran että levoton läähättäminen ja jatkuva, vaikean oloinen asennon vaihto rauhottui ja se sai nukuttua yön. Yö ei korjannut mitään, ja jos lepääminen olisi Äijän tilassa auttanut, ei se olisi nukkumiseltaan koskaan ehtinyt kipeytyäkään.. Se nukkui viime aikoina todella paljon ja sikeästi.
Keskiviikkona aamulla soitin lääkärille, sille samalle jota tavoittelin Helmin vuoksi aiemmin. Tällä kertaa vastattiin heti. Saatiin aika seuraavalle iltapäivälle. Tuskallinen vuorokausi olisi edessä.
Kun olet päättänyt toisen kuolinpäivän, tiedät kellonajan tarkkuudella sen, sitä ehtii ajatella jokaisen yhteisen arkisen toimen viimeiseksi kerraksi, kun se yhdessä tehdään.
Pala kurkussa kuristi ja itkin koko päivän. Koiraa ei oikein voisi katsoa, mutta kun kuitenkin katsoo, ei sitä vaan voi ohittaa, joka kerta on itkettävä sen turkkiin.
Mä en ajattele että pitäisi peitellä tunteita ja olla reipas koiran takia, täällä oli koko lauma ihan hämillään päivää ennen, lopetuspäivän ja seuraavan. Itkin huutoitkua vaimean nyyhkytyksen välissä, mutta en pysty pitää näin suurta surua sisälläni.

Äijän lähtö oli rauhallinen, katsottiin parhaaksi nukuttaa se autoon, jotta siirtelyä tulisi mahdollisimman vähän. Ennen lähtöä halattiin pihalla pitkään, autoin sen autoon ja makasin siellä sen vieressä. Kerroin sille kuinka paljon me rakastetaan ja kiitin yhteisistä vuosista, toivotin hyvää matkaa ja pussailin, monta viimeistä kertaa.
En enää koskaan saisi ottaa sen päätä käsieni väliin ja katsoa sen silmiin.
En epäile hetkeäkään etteikö se olisi tuntenut oloaan rakastetuksi, loppuun asti.
Äpy nukahti pää Kallen sylissä silityksien saattelemana.

Tästä toipuminen vie kauan.
Sitä sanotaan, että onhan meillä muistot, mutta vielä niiden muisteleminen tekee liian kipeää.
Äijän tarina lyhyesti täällä.


Akvavitix "Äijä" 26.9.2007-25.6.2015

Kuvia vuosien varrelta...

Kuva: Tanja Sillanpää

Ei unohdeta koskaan.